Käräjillä tavataan

Torstaiaamua toverit!

Kun Helena Sinervo kirjoitti Eeva-Liisa Mannerista fiktiivisen ja Finlandialla palkitun romaaninsa syntyi kova kohu. Mitä toisen ihmisen elämästä saa kirjoittaa?

Kun Susan kirjoitti Matista intiimejä asioita, syntyi sähellys, jota on ratkottu oikeusasteissa ties miten kauan. Hällä väliä. Kirja Pääministerin morsian joutaa maailman viimeisenä luettavien kirjojen kasaan. Se, mitä toisesta ihmisestä voi ilman juridisia seuraamuksia kirjoittaa on kiinnostavaa.

Tämän aamuisessa Hesarissa on asiasta napakka juttu. Saska Saarikosken palsta kannattaa lukea. Kriitikot ja kirjallisuudentutkijat eivät ole pystyneet määrittelemään mikä on omaelämäkerrallista kirjallisuutta. Tai onko kaunokirjallisella kerronnalla enemmän vapauksia kuin totuutta tavoittelevalla dokumentoinnilla. Hovioikeudella on noihinkin kysymyksiin selkeä vastaus. Ja pitää ollakin, koska se antoi tuomion tekeleestä, jossa kirjoittaja kuvaa kahden ihmisen yhteisiä kokemuksia. Tällä logiikalla alkaa syntyä selvää jälkeä. On siinä hyvätkin puolensa. Paskakirjallisuus vähenee. Huoleni kääntyy ensin mainitsemaani tapaukseen. Miten olisi aikanaan käynyt oikeudenkäynnissä Sinervo vastaan Manner? Helenahan esitti Eeva-Liisan seksuaalisesta suuntautuneisuudesta kiistellyn väitteen.

No, lukekaa Saskan kolumni. Hän on lopuksi sitä mieltä, että Vanhanen on vellihousu. Taitaa olla oikeassa. Mutta laki, joka määrittelee selkeästi kirjallisuuden lajit, voiko sellaista olla? Mitähän mieltä tästä on pirkkalaisten tuore jäsen, Jarkko Tontti, joka on Brysseliä myöten pätevöitynyt lakimies.

Juha Siro